Ikävä.

Kirjoitanpas tämän tekstin suomeksi. Ehkä vähän siksi että en olisi niin kovin downeri jos joku uusi vaihtokaveri eksyy lukemaan, ja ehkä vähän siksi että tästä on helpompi puhua äidinkielellä. Tai ehkei helpompi, englanti on myös aika dramaattinen kieli. Vähän tuntuu että tästä tulee aika dramaattinen teksti.

Mutta siis.

16.3. on kulunut 1 vuosi siitä kun äiti kuoli.

Muistan kun olin pieni, ja meidän perheeseen hankittiin koira, Tiki. Silloin ajattelin, että jos Tiki kuolee, niin en varmana mene kouluun ainakaan viikkoon ja mikään ei enää ikinä ole kivaa. Noh, Tiki kuoli myös viime vuonna. Mutta kas kummaa, siinä vaiheessa kevättä ei enää ollutkaan jäljellä surumuruja joissa olisi jaksanut velloa viikkokaupalla. Oli vaan aukko, jonka reunat vähän kasvoivat. Ja sitten ne kasvoivat vähän lisää, kun mummi kuoli syksyllä. Nyt tuntuu, että joka kerta kun yritän olla surullinen jostain muusta asiasta kuin äidistä, niin se alkuperäinen suru jyrää kaiken muun yli.

Tavallaan äidin kuolema ei vieläkään tunnu todelliselta. Varsinkin nyt kun olen täällä Tanskassa, kun ajatus välillä karkaa ja todellisuus unohtuu, mieleen poksahtaa ajatuksia kuten esimerkiksi että “hei, pitääpä kysyä äidiltä että voinko tankata Vauvikseen bensaa jos pumpussa lukee 95 mutta ei E10?”. Ehkä kuitenkin vaikeinta on herätä aamulla unesta jossa äiti on edelleen elossa, ja joutua kohtaamaan pettymys kun asia ei olekaan enää niin. Tavallaan Tanskassa elely tuo äidin myös lähelle, koska äitikin aikoinaan täällä vaihtonsa vietti. Mulla on mukana täällä tuo ylempänä näkyvä kuva, jossa ollaan myös jossain päin Skagenia. Reissu sinne on myös suunnitelmissa, mutta keväämmällä.

Olen tässä yrittänyt analysoida, että missä vaiheessa surua menen. Google kertoo, että on olemassa 7 surun tasoa: shock & denial (1), pain & guilt (2), depression (3), reflection (4), loneliness (5), upward turn (6), ja reconstruction (7). Tavallaan tuntuu, että surffailen vieläkin tuolla ykkösvaiheen denial-aallonharjalla, mutta toisaalta taidan myös tässä kovasti reflektoida, että tiedäs häntä. Jokaisen suru on varmasti erilainen. Omaani on kuulunut mm. syvään hengittämistä ja ylöspäin tuijottelua kun ajatus karkaa vaarallisille vesille, etten itkisi tuntemattomien ihmisten keskellä metrolaiturilla. Tai luennolla. Tai töissä. Tai pilatestunnilla. Mutta siihen on kuulunut myös naurua, äidin kunniaksi nostettuja skumppalaseja, ja äidin usein sanomien lausahdusten toistelemista tilanteissa joissa äiti niitä olisi käyttänyt (jos maantietä ajaessa laitumella näkyy lehmä, kuuluu sitä tervehtiä sanomalla “No HALOO”).

Otin mukaan tänne Tanskaan äidin vanhat päiväkirjat, joita lukemalla olen aika ajoin taltuttanut ikävää – vaikka enhän minä tavallaan koskaan tavannut sitä versiota äidistä, joka niitä juttuja esimerkiksi äidin fuksivuonna kirjoitti. Silti, on kovin ihanaa huomata, että äiti kirjoitti ihan samanlaista settiä teini-/lukioiässä, kuin mitä mun päiväkirjoista löytyy. 😀 Löysin sieltä myös erittäin rohkaisevan ja hyvän lauseen, jonka äiti kirjoitti vajaa vuosi sen jälkeen kun äidin isä kuoli: Kaikesta selviää ja aika kuluu”.

Jep jep.

Kaikesta selviää ja aika kuluu. Tänään aion nostaa maljan kuohuvaa äidin muistolle Aarhusissa, ja jatkaa asian käsittelyä. 1 vuodesta on selvitty – välillä vähän huonommin, mutta oikeastaan kuitenkin aika hyvin.

Lopuksi vielä – olen tässä nyt kuluneen vuoden ajan koittanut kovasti kirjoittaa kappaletta jossa käsittelisin tätä asiaa, mutta joka kerta kun jotain olen kirjoittanut niin on tuntunut, että biisi on liian kurja tarkoitukseen. Tällä viikolla kuitenkin inspiroiduin, ja biisi syntyi kuin itsestään. Se ei ole vielä aivan valmis (ja äänitetty iPhonen kuulokkeilla, GarageBandilla & puutteellisilla soittotaidoilla), mutta tuli tunne, että haluaisin sen liittää tämän tekstin yhteyteen tänään.

Joten – tässä on raakaversio kappaleesta Hengitän: